Miksi katsomme elokuvia? Luemme romaaneja, sarjakuvia?
PAETAKSEMME.
UNOHTAAKSEMME.
Surkeita ihmiskorvikkeita mitättömälle, toimistotyön nuivettamalle sielulle, jossa kokemuksen ovat korvanneet näyttöpäätteen pinnalle leijailleet pölypallot. Virtuaalimaailmat tarjoavat standardoidusti puolentoista tunnin lepopysäkkejä harmauteen, jossa vaeltajat ovat unohtaneet, miksi elää. Kirjalliset sepustukset eivät tässä keskittymiskyvyttömyyden ja nettivirikkeiden suossa kykene tarjoamaan enempää kuin puolen tunnin helpotusta.
Citykanit osaavat nauttia elämästä. Ne tietävät, ettei tyytyväisyyteen tarvita konepelti kiiltävänä hohtavaa bemaria sen enempää kuin yksityistä saunaosastoa tai sianlihaa lautaselle vuorokauden jokaisella aterialla. Kanit ovat vaatimattomia, niille riittää kesällä vihreä ruoho ja talvella lämmin pesä. Keväisin ne makaavat pienet käpälät levällään kevätauringon lämmittämillä rantakallioilla.
Seikkailunhaluisina veijareina kanit tuntevat paitsi Hietaniemen rannat ja suomalaisnulikoiden kalvaat vartalot, myös tuulenvirin Kiinanmuurin nokassa. Ne tietävät, kuinka pihistää korealaisesta katukojusta porkkanoita ilta-aterialle. Aasialaisia ne pitävät hillityn hymyn ja rituaalisten käytöstapojen alla suomalaisia huumorintajuisempina - kerran Hurveli intoutui filosofisiin pohdintoihin totuuden luonteesta pohjoiskorealaisen pikkupojan kanssa, jonka ihmiset tuntevat myös nimellä Kim Jong-il. ”Mainio mies, meillä synkkasi hyvin”, kertoi Hurveli matkalta palattuaan.
Kuinka tämä tapahtui, kysytte nyt te Hietaniemen hiekalle kesät talvet karamellipapereita kylvävät yksinkertaiset toverit. Hyppäsikö Hurveli hajamielisen bisnesmiehen käsimatkatavaroihin Helsinki-Vantaalla? Pujahtiko hän Siperian junan matkalaukkumereen? Ei, ei. Hän sulki silmänsä, väräytti viiksikarvojaan ja aivasti.
Hurvelin mieli on mittaamaton. Ken Hurvelia seuraa, pääsee kyytiläiseksi virtuaalitunneliin, jonka toinen pää sijaitsee yleensä Kalasataman peltilehmä-temppelissä (jossa Hurveli viettää aikaansa imeskellen kongolaisia viinirypäleitä), toinen pää… No, minne nyt kukakin halajaa matkustaa, ja minne Hurvelia huvittaa hänet viedä.
Tämän sateenkaaren sävyisen tunnelin suu ei avaudu kenelle tahansa. Ainoastaan hartaimmat Hurvelin palvojat, joita lehmäritareiksikin kutsutaan, saavat maistaa sen keveää kosketusta. Matka on lyhyt, ja kuitenkin pitkä – sen aikana mieli rentoutuu totaalisemmin kuin yhdessäkään kurjassa massage- valoja vilkuttelevassa kalliolaishieromossa.
Kun mieli on tyhjä ja keho valmis aistimaan höyhenen kosketuksen seitsemän patjan läpi (ihmisethän ovat mielikuvituksen köyhyydessään napanneet satuihinsa palasia kanien harharetkiltä), tuntee matkalainen laskeutuvansa pitkin lempeää liukumäkeä paikkaan, josta on aina haaveillut. Tie on avoinna muuallekin kuin Aasiaa, se nyt vain sattuu olemaan Hurvelin lempimaanosa. Moni palvoja tuntee tarvetta miellyttää suurta mestaria ja valitsee samoin, mutta todellisuudessa Hurveli arvostaa luovuutta ja oman ajattelun lennokkuutta .
Valitkaa kuitenkin tarkoin – jos suututatte Hurvelin kesken matkan, saatatte jäädä Koreaan, tai mikä vielä pahempaa, virtuaalitunneliin , omin nokkinenne. Koreasta pääsee aina pois lahjomalla Kimin marianne-karkeilla, tunneli on jo kovempi pala. Siitä on miljoona tietä ulos, ja vain yksi vie takaisin Kalasatamaan.
Näen teidät odottamassa ilmasta matkaa kieli suusta lerpattaen, sylkivana leualle valuen. Iljettävää. Ennen kuin haaveilee Blue1- lentojen vaihtamisesta jaloon meditaatiomatkaan, kannattaa esimerkiksi hankkia Hurvelille niitä rypäleitä. Lopettaa kaninkoloista voukaaminen erään pääjuttujaan tuon tuosta oikaisevan eteläsuomalaisen valtalehden sivuilla ja lopettaa lihansyönti – Aasiassa lautaselle voi tupsahtaa jauhelihan sijaan potraa kaninpakaraa, ja siitähän ei Hurveli tykkää. Kaikenlainen vaino, väkivalta ja kapeamielisyys on sekin laitettava pannaan ennen matkaa.
Seuratkaa näitä sivuja, ohjeita luvassa lisää lähiaikoina. Stay tuned.
lähettänyt Elsa
lähettänyt Elsa
